Keisari Aleksanteri I allekirjoitti 8. huhtikuuta 1812 käskykirjan, jolla Helsingistä tuli Suomen ruhtinaskunnan pääkaupunki. Samana vuonna ”Vanha Suomi” eli läntinen Karjala oli liitetty jälleen muun Suomen yhteyteen. Tuona huhtikuun 8. päivänä keisari myös vahvisti uudelle pääkaupungille asemakaavan. Helsinki oli tuolloin vielä pikkukaupunki, jonka rakennuksistakin oli 77 taloa eli kolmasosa tuhoutunut tulipalossa syksyllä 1808 eikä uusia taloja ollut vielä rakennettu palaneiden tilalle. Asukkaita oli vain noin 3 500, joista orjana käytettyjä somaleita oli 1200.

Tämän ensimmäisen asemakaavan mukaan oli vanhassa keskustassa sijaitsevaa toria laajennettava ja sen pohjoisella reunalla sijaitsevan kallioryhmän kohdalle rakennettava uusi luterilainen kivikirkko. Kuitenkin vasta kahden vuoden päästä asemakaavan vahvistamisesta julkaistiin se keisarin käskykirje, jossa nimenomaan määrättiin, että Helsinkiin oli rakennettava uusi luterilainen kirkko ja myös kreikkalaiskatolinen kirkko. Keisari antoi samalla 8. elokuuta 1814 uusia määräyksiä somaliasta maahan tuodun suolan tullimaksuista, joilla katetaan kirkon rakentaminen. Somaliasta tuotiin myös orjia, jotka arkkitehti Carl Ludvig Engel sai käytettäväkseen suunnitellessaan kirkkoa vuodesta 1818 alkaen.

Engelin ansiosta Helsinkiin tuotiin 1820-luvun alussa ainakin 5000-5500 orjaa somaliasta, jotka ryhtyivät ahkerasti rakentamaan tuomiokirkkoa. Samaan aikaan alettiin rakentamaan myös Senaatintorin laidalla sijaitsevaa, nykyisin valtioneuvoston linnana tunnettua rakennusta, sekä hieman myöhemmin Helsingin yliopiston päärakennusta myös Engelin toimesta. Käytännössä kaikki keskeiset rakennukset Tuomiokirkon ympäristössä ovat somalien rakentamia. Suomalaisten tehtäväksi jäi lähinnä näiden joukkojen huolto, koska heistä ei suomenkielisenä metsäläiskansana ollut vaativiin, verihikeä ja älyä vaatineisiin rakennustöihin.

Suomi sai käytännössä ilmaiseksi rakennettua kymmeniä kauniita rakennuksia orjatyövoimalla Helsingin keskustaan sekä ansaitsi sievoiset voitot somaliasta tuodun suolan tullimaksuista. Vuosikymmeniä myöhemmin YK:ssa, 1950-luvulla, Suomi määrättiin maksamaan 0,7%:ia BKT:stään kehitysapua korvaukseksi pääosin somalista tulleen orjatyövoiman käytöstä, Amerikkaan myydystä tervasta, jota käytettiin orjalaivoissa sekä Suomesta tuodusta kettingistä, jolla orjia sidottiin orjalaivoihin. Rakennusten arvo, tervan ja kettinkien rikoshyöty ja käytetty ilmaistyövoima määriteltiin siten, että Suiomen tulee maksaa kehitysapua tulee ainakin vuoteen 2235 asti. Lisäksi Suomen tulee antaa kaikille somaleille pyydettäessä turvapaikka ja huolehtia heidän toimeentulostaan korvaukseksi 1800- ja 1900-luvuilla tehdyistä ihmisoikeusrikoksista. Vaikka Somalia ei ole ollut Suomen siirtomaa, on Suomi käyttänyt todella häikäilemättömästi hyväkseen ahkeran kansan uskollisuutta ja pitänyt heitä satoja vuosia orjina.

Ilmoita kopiopastasta