Olin ollut kaksi viikkoa selvinpäin ja halusin murhata joka ainoan ihmisen siellä kosteilta vaatteilta ja paskalta haisevassa odotustilassa jossa odotin muiden kaltaisteni luusereiden ja paskiaisten kanssa vuoroani anomaan almuja yhteiskunnan vittumaisimmalta virastolta joka tunnetaan myös nimellä KELA.Ilmassa tuoksui epätoivo, väsymys ja likaisista ja märistä vaatteista uhkuva vastenmielinen ja vaikeasti määriteltävä lemu. Kaikkien harteilla ja hiuksissa kimmelsi sulava räntä jota tuli taivaan täydeltä meidän kaikkien herran lasten niskaan aivan kuin olisi koittamassa jonkinlainen passiivis-agressiivinen maailmanloppu joka päättyisi siihen että kaikki tappaisivat itsensä pelkästä vitutuksesta.

Vaikka olin jo ennen ovien aukeamista odottamassa ulkopuolella, jäin silti viimeiseksi pitkässä jonossa. Liekö syynä ollut koko yön läpi valvominen vai yleinen ihmiskammoisuuteni, jähmetyin paikoilleni kun ovet aukenivat. Tuijotin vain kylmän hien valuessa nivustaipeitani pitkin miten ihmiset rynnistivät sisään ilman mitään järjestystä tai kunnioitusta jonotusta kohtaan. Kun sydämeni oli asettunut siinä määrin että saatoin olla varma että pystyn menemään sisään ilman sydänkohtausta hiivin vuoronumeroautomaatille paniikin tuoma putkinäkö päällä. Istuin alas ja huomasin hyräileväni Tomoyasu Hotein kappaletta A Battle Without Honor Or Humanity. Osuvaa, näillä ihmisillä ei ollut paljoa kumpaakaan jäljellä...

Nämä kaksi viikkoa ilman alkoholia olivat ajaneet minut hermoraunion partaalle, hermoni olivat riekaleina, vatsani ei toiminut, nukuin entistäkin vähemmän ja naamaani koski jatkuvasta hampaidenkiristelystä. Ja kirjoittaminen ei kulkenut. En ollut saanut sanaakaan paperille koko sinä aikana vaikka yleensä kirjoitin jotain lähes päivittäin, olkootkin että huomattava osa siitä oli humalaista mölinää jonka kirjoittamista häpesin myöhemmin.

Tämä ei ollut elämäni ensimmäinen tammikuu jolloin koitin raitistua ja taaskaan syynä ei ollut uudenvuodenlupaus vaan joulun aikoihin täysin överiksi mennyt juopottelu joka muutenkin oli riistäytynyt käsistä jo vuosia sitten kun tajusin viinan auttavan masennukseen ja ahdistukseen. Tällä kertaa selvisin vain kahdentoista päivän

yhtäjaksoisella rännillä ja kolmen päivän krapulalla, edellisenä vuonna olin uudenvuoden mielisairaalassa katkon jälkeen, en edes muista mitä olin juonut, kuinka kauan, minkä ja kenen kanssa.

Tällä kertaa tunsin sentään jotain motivaatiota raitistumiseen. Masennukseni oli hellittämässä, olin ainakin yrittänyt aloittaa uuden harrastuksen ja mikä parasta (tai pahinta) olin tavannut mielenkiintoisen naisen joka ei ollut alkoholisti, bipolaarinen, pilleriaddikti tai näiden kaikkien painajaismainen sekoitus joka yöksitullessaan joisi viinani, söisi lääkkeeni, rikkoisi kämppäni, löisi minua viinipullolla päähän ja sen jälkeen nukkuisi sängyssäni täydessä lääkekoomassa kahdeksaatoista tuntia sillä välin kun itse olisin ensiavussa ottamassa tikkejä tyhmään, alkoholin turruttumaan päähäni (humalassa oleville ei laiteta paikallispuudusta, ainakaan jos ompeleva valkotakki on kusipää). Tämä uusi nainen oli lähtenyt ulkomaille joten ajattelin kärsiä pahimmat vieroitusoireeni tämän ollessa muualla etten karjuisi tätä orastavaa suhteenpoikasta piloille. Toinen vaihtoehto olisi ryypätä se piloille ja siitä minulla oli jo liikaa kokemusta.

Dokaamisen lopettamisessa on kaiken fyysisen ja henkisen tuskan lisäksi se ongelma, että joutuu myöntämään muun maailman olemassaolon ja ottamaan vastuuta sekoiluistaan. Tekisi mieli käyttää vertausta "kuin nurkkaan ajettu eläin" paitsi että se on täysin päinvastainen oikeaan tilanteeseen nähden. Oikeasti olin mukavasti omaan pieneen nurkkaansa kotiutunut eläin joka ei juuri tiennyt muusta kuin mukavasta nurkastaan jossa juopotella, lautailla ja kirjoittaa. Nyt minut oli raahattu väkisin pois sieltä keskelle kirkasta huonetta jossa jouduin kohtamaan ihmisiä, virastoja, laskuja, putkimiehiä, perintätoimistoja, siivoamista, ruoanlaittoa ja ennenkaikkea selvinpäin olemista.

Ei niin että pitäisin erityisemmin humalassa olosta, siitä saamani nautinnon olin kadottanut aikoja sitten. En vain kestä olla selvinpäin. Näiden hermoja riipivän kahdenviikonaikana olen koittanut lääkitä itseäni rauhoittavilla, kodeiinilla, lihasrelaksanteilla ja masturboinnilla. Olen jopa yrittänyt urheilla pitkästä aikaa mutta luurangoksi kuihtunut kroppani ei enää paljoon pysty.

Olin vannonut hoitavani asioita sinä päivänä, soittavani perintätoimistoon ja neuvottelevani jonkinlaisen maksusuunnitelman veloilleni jotka varmaan lähentelevät tuhatta euroa. Kelasta toivoin saavani jotain apua siihen että työnantajani kusee minua silmään ja pitää minua osa-aikaisena. Muutama työvuoro kuukaudessa on kai sitä paljon mainostettua downshiftaamista mutta ei siitä paljoa rahaa jää käteen. Tämäkin oli oiva syy yrittää ainakin dramaattisesti vähentää viinan kiskomista. Jos jatkaisin juomista, vajoaisin vain syvemmälle velkakurimukseen. Nyt olin kuilun reunalla ja tiedostin että voisin vielä pelastaa tilanteeni ja saada tämän vuoden aikana talouteni nollille. Jahkailuni tämän päivän kanssa ja sen lykkääminen milloin milläkin tekosyyllä kostautui ja maksamattomien puhelinlaskujeni takia liittymäni suljettiin juuri tänään. "Miksi vitussa en voinut hoitaa tätä eilen" mietin samalla kun plimplom kutsui taas uuden hylkiön virkailijan eteen istumaan ja selittämään kurjaa kohtaloaan.

Ulkomaalaisen näköinen mies ei löytänyt omaa palvelupistettään vaan sompaili edestakaisin muiden ihmisten keskustelujen sekaan ja kyseli missä on hänen numeronsa. En saanut sanottua hänelle missä se oli vaikka näin sen paikaltani selvästi. Kurkustani ei vain tullut ääntä. Lopulta tuskastunut mies löysi paikkansa ja vajosin takaisin ajatuksiini yrittäen hillitä paniikkia ja raivoa.

Lopulta koitti minun vuoroni ja istahdin selittämään tilannettani. Hyvin nopeasti selvisi että olin väärässä paikassa, minun olisi pitänyt mennä työkkäriin. Olin hetken hiljaa, hieroin otsaani ja lopulta kiitin hymyillen ja nousin lähteäkseni. Sisimmässäni tunsin miten halusin, miten minun oli lähes pakko kaataa pöytä jonka päällä byrokratian jumalten palvontaan laaditut lomakkeet makasivat siisteinä pinoina odottamassa ihmisten uhraavan niiden avulla taas pienen palan arvokkuuttaan, ihmisyyttään. Olisin halunnut kaataa sen pöydän ja huutaa AUTTAKAA NYT JUMALAUTA JOKU MUA!?!?! MULLA ON PAHA OLLA!!!!!!

Päädyin vaan kävelemään ulos loskaiselle kadulle ja sytyttymään tupakan joka kastui miltei heti muhjuiseksi ja pahan makuiseksi. Poltin sen silti loppuun ja suuntasin kohti työkkäriä. Matkalla sivuutin poliisilaitoksen ja totesin että jotain hyvää sentään, tuonne ei onneksi ole mitään asiaa. Kaikista sekoiluistani huolimatta rikosrekisterini oli puhdas, en ollut edes koskaan ajanut autoa humalassa.

Tosin ehkä vain sen takia etten koskaan ole omistanut autoa.

Kerrran yritin humalassa murtautua apteekkiin mutta en saanut edes lasia rikki ennenkuin joku näki minut, pääsin karkuun mutta sain satakunta kirvelevää viiltohaavaa ympäri kehoani ja naamaani kun juoksin orapihlaja-aidan läpi pienellä omakotitaloalueella.

Jatkoin matkaa ja Bonn Scot mumisi kuulokkeistani lohduttavia sanoja.

Broke another promise, broke another heart... But I ain't too young to realise that I ain't too old to try, try to get back to the start.
Hear, hear Bon

Otan sanani takaisin. Työkkäri oli vielä kamalampi paikka kuin KELA. Jouduin täyttämään netissä lomakkeita joissa kysyttiin kaikkea turhaa mursunpaska tietoutta minusta. En löytänyt puolinkaan jutuista mitään sopivia vaihtoehtoja joten heitin valinnat miten sattuu. Ilmoitin etsiväni varastomiehen, kuorma-autokuljettajan ja kirurgin hommia.

Sitten täytyin lisää papereita joihin en jaksanut kiinnittää kovinkaan paljon huomiota. Halusin ihmisen jolle puhua, selittää koko kusinen tilanteeni, halusin päätöksiä, halusin rahaa. Tunsin taistelutahtoni hupenevan hetki hetkeltä. Pääsin lopulta jonkun puheille. Nuori kundi, tuskin minua vanhempi. Vasenkätinen, hermostunut, koppava.

Hänellä oli erittäin pahasti pureskellun näköiset kynnet ja kynsinauhat. Raukka parka paskiainen, mistäköhän hän stressasi?

Seurasi papereiden tarkastelua, lisää papereiden tarkastelua, tietokoneen näppäinten naputusta (hän kirjottaa hitaammin kuin minä) ja muita byrokratian jumalten tyydyttämiseksi vaadittavia rituaaleja. Aloin kyrpiintyä.
Ei, ei ole ammatillista tutkintoa. Ei, jätin lukion kirjoitusten jälkeen kesken kun pääni meni rikki.

Kyllä, peruskoulupohjalta. Olen käynyt silloin tällöin iltalukiossa huonolla menestyksellä. Ai että selvitys siitä olenko päätoiminen opiskelija? Mitä vittua miten mä voisi olla? No tehdään selvitys...

Kauhean jankkaamisen jälkeen paljastui että joudun toimittamaan viikkotuntiselvityksiä kahden vuoden ajalta ennenkuin päätöksenteko etenee.

Rahaa ei ole tulossa ennen toukokuuta missään tapauksessa. Koitin selittää että minulla on nälkä, rahat eivät riitä ruokaan. Päätöksiä ei voi tehdä ennenkuin olen selvittänyt olenko päätoiminen opiskelija koulussa jossa olen viimeksi käynyt kaksi ja puoli vuotta sitten, hieman sen jälkeen kun täytin 24.

Minut oli nujerrettu. Ei mitään tehtävissä. Ehkä voin soittaa velkojille vajaan kahden viikon päästä kun saan seuraavaksi palkkaa. Palkka tosin taitaa mennä kokonaisuudessaan puhelinlaskuun joten puhelu lienee turha. Toivotan kaljupäälle hyvää päivänjatkoa, hän näyttää helpottuneelta kun poistun hänen huoneestaan. Mieleeni juolahti että saatoin haista itsekin varsin vastenmieliseltä. No vitut siitä, hän voitti minut. Hän ja hänen mahtava koneistonsa ja jumalansa ja pureskellut kyntensä.

Ulkona murskaava epätoivo valtasi mieleni. Räntäsade oli muuttunut suoranaiseksi vesisateeksi ja paksut loskapaakut ajelehtivat tumman ruskeissa virroissa autotien reunoilla. Miten vitussa tästä nyt pitäisi selvitä? Olin kadottanut päämääräni, motivaationi, uskoni. Lähdin kävelemään takaisin kohti kaupungin keskustaa. Matkalla ohitin N----n asunnon. Miksi hänen piti lähteä ulkomaille, olisin vain halunnut kääntyä sinne, kömpiä hänen viereensä sänkyyn ja nukkua, nukkua kunnes heräisin ja tätä kaikkea ei olisi olemassa.... Jotenkin mieleni silti keveni. Nyt kun ei ole mitään hävittävää, voi koittaa hävitä jotain mitä ei tiennyt omistavansa, tämän olin oppinut toistuvasti kantapään kautta. Poikkesin pieneen keltaiseen kioskiin. Kello raksutti seinällä kovaäänisesti aikaa joka olisi voinut olla suoraan kahdeksankymmentäluvulta. Kahvi maksoi 1,5e. Siemailin sitä samalla kun tuijotin päivän lehteä lukematta sitä. Kahvi terästi ajatuksiani ja onnistuin vetoamaan laiskuuteeni ja suuntaamaan suoraan kohti kotia. Ei siis Alkon kautta jallupulloa hakemaan. En kuitenkaan epäröinyt kun istahdin rakkaan lähiräkäläni kantapöytään. Siis siihen pyöreään kulmapöytään jonka vieressä on pistorasia johon saa läppärin kiinni. Olut oli hyvää ja rauhoitti mieltäni. En murehtinut seurauksista, vaikka tässä olikin teoriassa riski sortua läträämään taas ylenpalttisesti viinan kanssa, minulla oli vain 22e rahaa...

Ilmoita kopiopastasta