Kävin tänää ensimmäistä kertaa subwayssä.
Astuessani ravintolaan tunsin jo kuumotuksen ja mietin, että vielä ei oo liian myöhäistä perääntyä "pitää mennä moi". Kuitenkin eteisestä päästyäni nielaisin ja astuin peremmälle myymälään, olin kuitenkin ainoa asiakas joten "pikku moka" tilauksessa tuskin haittaa eivätkä ihmiset pääsisi nauramaan.
Kävelin suoraan siihen kassalle ja sanoin neidille että "yks tommonen päivän subi". Tässä vaiheessa myyjä katsoi minua hieman epäröivästi päästäen "eeeeh :E" äänähdyksen. Vaikka ravintola oli tyhjä, tunsin kuinka seinätkin rupesivat tuijottamaan minua, lävistäen katseillaan kehoni kuin miekat. Sykkeeni oli varmaan valehtelematta 180 ja tunsin, kuinka veri pakkautuu päähäni. Aika pysähtyi.
Myyjä neuvoi minua kävelemään linjaston päähän ja kertomaan haluamani leivän täytteet kolleegalleen (joka ei ollut siellä missä piti!). Kuittasin tilanteen sanomalla "ahaa" ja kävelin lasivitriinien päähän, jossa näinkin lapun "Valitse leipä". Koitin tuskaisesti miettiä mikä niistä leivistä on se, joka mainoskuvassakin on. Tätä miettiessäni taakseni ilmaantui ihmisiä jonottamaan ja pian tämä leiväntekijäkin ilmaantui paikalle.
Sanoin reippaasti että "moro tommonen vaalea seesam", oletin että tämä riittäisi tässä vaiheessa, mutta ilmeisesti ei riittänyt. Myyjällä oli tyhjä, mutta odottava ilme. Jälleen tunsin kuumotuksen ja veren pakkautumisen päässäni "miksi en päästäny noita ennen mua...". Myyjä kuitenkin korjasi tilanteen kysymällä minkä aterian otan. Osasin sanoa päivän subi (joka muuten oli spicy italian), jonka jälkeen tuli lisäkysymys "puolikas vai kokonainen". Taas olin erittäin hämmilläni, miksi tahtoisin puolikkaan patongin (Mietin siis päässäni, että puolikas meinaisi yhtä puolta patongista, eli poikittain leikattua), päädyin siis kokonaiseen, kunnes hetkeä myöhemmin hiffasin että ei saatana, sehän on toi iso leipä. En kuitenkaan viitsinyt korjata että tahdon pienemmän koon. Vannoin, että nyt loppu menee kuin vettä vaan.
"Paahdetaanko?", "paahdetaan vaan". Jes, tiesin että tää on helppoo. Koitin nopeasti lukea vitriinistä ohjeita, kuinka toimin seuraavaksi, mutta jotenkin kuumotus painoi vielä päätä ja ajatteleminen oli vaikeaa, tahdoin vain kadota. Nyt oli vihannesten aika, tarkoitukseni oli ottaa kaikkia, paitsi suolakurkkua. Aloin siis luettelemaan yksitellen kasvisten nimiä, kunnes viimein tajusin, että olisin voinut sanoa "Kaikki paitsi suorakurkku". Myyjällä oli jostain syystä hieman vittuuntunut ilme ja takana oleva naputteli jalalla maahan. Ei varmaan tarkoituksella, mutta tiesin sisimmissäni, että vika on minussa.
"Mikä kastike?" Pyysin luettelemaan soossit, nyökkäsin aina ymmärtäväisesti kun kastikkeen nimi kerrottiin, otin kuitenkin sen ensimmäisen sanomalla "tota tossa" ja osoitin sormella. Toki se oli varmaan vaikeaa hahmottaa, mihin osoitin, mutta pienen tuumailun jälkeen myyjä kysyikin "Niin siis tämä eka?", vastasin kyllä.
Öljyn, pippurit sun muut jutut skippasin ihan mallikkaasti. Viimein pääsin kassalle jossa tuotettani paketointiin jo muovipussiin, vaikka olisin syönyt sen paikan päällä, en kuitenkaan viitsinyt ruveta siinä neuvottelemaan vaan hyväksyin kohtaloni, ehkä minusta haluttiin eroon? Haisinko liian pahalle? Onko minunlaiset tervetulleita ravintolaan? Näitä kysymyksiä päässäni pyörittäen en kuullut mitä myyjä minulta kysyi, joten jouduin kysymään "Anteeks mitä?". Myyjä tahtoi tietää otanko ateriana, sanoin että kyllä. Pian hän luettelikin kaikki mahdolliset ateriavaihtoehdot, joista ymmärsin vain sanan jogurtti. Ilmeisesti niitäkin on useampi vaihtoehto kuin yksi. Seuraavat hetket menikin aivan pimennossa, kuumotus oli jo hieman laskenut, mutta soijaa pukkas eikä helle auttanut ei niin pätkääkään. Sain jonkun helvetin viljajogurtin ja tyhjän kupin.
Maksoin ostokset ja mietin hetken, että mitä vittua mä tyhjällä mukilla. Epäröiden kuitenkin sanoin "niin se limu?" ja myyjä neuvoi minut juomapisteelle, jossa toimi itsepalvelu limuhana. Laitoin kupin täyteen raikasta ja ravitsevaa kokista, mutta tajusin liian myöhään, että enhän mä tota voi kantaa ulos myymälästä ilman läikyttämästä puolia lattialle. Niitä kansiakaan ei ollut missään, enkä varmasti kysy enää yhtään vittu mitään. Hörppäsin kupistä noin desin, jotta varmasti pääsen turvallisesti ulos.
Ulkona harmittelin, että missä mä tän kehtaan syödä, kotiinkin on matkaa. Istuin semmoselle betonitasolle ja avasin kääreet. Noin puolet sisälmyksistä kaatui rinnuksille. Päätin, että vittu ihan sama, otin haukun, en pitänyt, heitin leivän roskiin ja kävelin kotiin.
Ei enää ikinä subwayhyn. Vittu että on elämä vaikeeta.